Presson juttu 18.2.2006:

Kun Cristina Andersson istahtaa munkkiniemeläisen kahvilan pöytään ja alkaa puhua voittamisesta, huone täyttyy hetkessä energiasta. Andersson näyttää sanomansa mannekiinilta. Pitkät vaaleat kiharat valahtavat aika ajoin olkapäälle, silmissä palaa innostuksen tuli ja koko nainen huokuu itsevarmuutta.
– Tyypillinen sopraano, Andersson naurahtaa.
Kasvatustieteilijä Cristina Andersson oli vielä 90-luvun alussa tavallisella hyvällä lauluäänellä varustettu yrityskonsultti, joka kiersi luennoimassa ja esitelmöimässä aikuiskoulutuksesta ja oppimisesta yrityksissä ja oppilaitoksissa. Ääni joutui luennoilla koetukselle ja Andersson päätti tehdä asialle jotain. Hän ryhtyi treenaamaan ääntään laulamalla, jotta se kestäisi ja kantaisi luentosalissa läpi pitkienkin esitelmärupeamien.
Lauluharrastuksen ohella hän jatkoi opettamista ja konsultointia. Luennoilla hän kertoi oppimisen autuudesta, mutta huomasi käytännön työssään pettyvänsä oppimiseen kerta toisensa jälkeen.
– 90-luvun lopulla alkoi olla oireita siitä, ettei oppiminen tuotakaan yrityksissä tuloksia. Tuntui turhauttavalta opettaa oppimista, kun nopea muutosvauhti yrityksissä johtikin ihmisten irtisanomisiin, ei oppimisen hyödyntämiseen, Andersson sanoo.
Andersson turhautui työhönsä niin, että päätti pitää sapattivuoden. Välivuotenaan hän keskittyi laulamiseen sekä toiseen rakkaaseen harrastukseensa, jääkiekkoon.
Lauluopettajakseen ja sparraajakseen hän löysi pianisti Collin Hansenin.
– Minulla oli kova halu oppia, mutta huomasin, että oppimisprosessissa tulee ala- ja ylämäkiä. Välillä en saanut pihahdustakaan kurkustani ja ajattelin, etten osaa laulaa yhtään mitään. Ja sitten jokin loksahti paikalleen ja pääsin taas eteenpäin.
Andersson asetti tavoitteen heti aluksi riittävän korkealle. Hän halusi oppia laulamaan kuten ammattilaiset.
– Tajusin, että minullakin on oikeus laulaa upeasti. Alitajuisesti olin ajatellut, että koska en ole ammattilaulaja, minulla ei ole oikeutta laulaa niin.
Vedenjakajaksi muodostui Hansenilta saama harjoituskappale, Jean Sibeliuksen säveltämä laulu Var det en dröm. Andersson harjoitteli kappaletta kahdeksan kuukautta onnistumatta haasteessaan. Kunnes eräänä päivänä sohvalla loikoilleessaan hän havahtui: Näinhän se menee!
Omat lauluopinnot antoivat hyvän pohjan oppimisteorioiden pohtimiselle. Andersson uppoutui sapattivuoden aikana yhä syvemmälle pohtimaan sitä, mikä oppimisessa on oikeastaan olennaista.
– Oivalsin, että ihmiset eivät halua voittaa. Heistä on paljon tärkeämpää tuntea olevansa turvassa.
Voittaminen alkoi vaivata Anderssonia. Suomessa voittaminen on kuulunut perinteisesti vain urheiluun, muilla aloilla voittamisesta puhuminen tuntuu liian amerikkalaiselta. Suomalainen suoriutuu, ei voita.
Voittamisen salat aukenivat Anderssonille lopullisesti jääkiekkokaukalon laidalla. Sapattivuotensa alkajaisiksi Andersson oli hankkinut kausikortin suosikkijoukkueensa Jokereiden peleihin.
– Osaamistutkijan kannalta jääkiekkopeli on 60 minuutin tehopakkaus oppimisesta, sillä ottelussa tiivistyvät erilaiset osaamiset pelisilmästä valmennuksellisiin taitoihin.
Jääkiekko imaisi Anderssonin mukaansa niin, että hän huomasi pian olevansa aktiivisesti mukana Jokereiden fanitoiminnassa. Tämä antoi Anderssonille aitiopaikan päästä tutustumaan lähemmin Jokereiden valmennusmenetelmiin ja voitontahtoon.
Kun Jokerit voittivat Suomen mestaruuden vuonna 2002, Andersson kysyi joukkueen kapteenilta Antti Törmäseltä, mitä voittaminen oikeastaan on? Miten se tehdään?
– Antti vastasi minulle, että voittamista ei voi tehdä, sen täytyy antaa vain tapahtua, Andersson kertoo.
Voittamisen ja oppimisen yhdistävä teoria alkoi kypsyä Anderssonin mielessä.
– Ymmärsin, että oppimisessa on tärkeintä haastaa itsensä aina yhä uudelleen ja uudelleen uusiin huippusuorituksiin. Ihmisen pitää luoda itselleen sisäinen oppimisympäristö. Valmiit mallit eivät välttämättä palvele ihmisen tarpeita.
Anderssonin mukaan oppimisessa etenee vain, jos asettaa itselleen riittävän korkeita tavoitteita. Lisäksi juuri ne hetket, jolloin mikään ei tunnu sujuvan ja kaikki ponnistelu näyttää turhalta, ovat tärkeitä virstanpylväitä itse oppimisprosessissa. Vuorottelevat huippusuoritukset ja nollasuoritukset ovat osa menestysjatkumoa, jotka vievät kohti asetettua päämäärää.
Andersson kypsytteli teoriansa kirjaksi ja julkaisi syksyllä omakustanteena teoksen The Winning Helix – the art of learning manifesting and manifesting your true potential eli vapaasti suomennettuna Voittava kierre – oppimisen taito ja omien kykyjen esilletuominen. Omakustanteena ja englanniksi siksi, etteivät kustantamot uskoneet voittamisteorioiden myyvän Suomessa.
– Viimeksi onnistuin myymään kirjani Botswanan jalkapalloyhdistykselle, Andersson sanoo voittajan pilke silmäkulmassa.

Kuvateksti:
 Cristina Andersson on Wagnerin musiikin vankkumaton ystävä. Yksi hänen suurista haaveista on päästä laulamaan Wagner-festivaaleille Bayreuthiin.

Selitelaatikko
Christina Andersson kiteyttää kehittämänsä oppimisteorian biologian kirjoista tuttuun dna-kierteeseen. Dna-kierteellä Andersson kuvaa oppimisen eri vaiheita, joissa toiminta ja oppiminen kulkevat rinta rinnan, mutta eri vaiheissa. Oppimisprosessissa huippusuoritukset ja nollasuoritukset seuraavat toisiaan muodostaen jatkumon, joka vie kohti päämäärää.
Andersson keskittyy oppimisteoriassaan voittamista tukevien oppimistaitojen kehittämiseen sekä siihen, miten säilyttää innostus ja voima jatkuvaan kehittämiseen ja huippusuorituksiin.

- Henriikka Pulli